Masennuskausi oli näin jälkikäteen ajateltuna jo toinen. Ensimmäinen oli ensimmäisen tyttären syntymän jälkeen, sitä ei vain silloin “tajunnut”. Ajatteli ehkä, että “tällaista on lapsiperheen elämä” tai “kyllä me pärjätään”. Tai en tiedä mitä ajattelin. Nyt muistan yksittäisiä hetkiä ja tilanteita jotka huusivat masennusta hyvin selvästi, silloin jostain syystä ei tullut mieleen että tähän voisi hakea ja saada apua. Ehkä jonkinlaista nuoren perheen ylpeyttä siitä että sillä mennään mitä on.

Vaimo itkemässä keittiön nurkassa keskellä yötä, syyttämässä itseään ja äitiyttään. Ei saa nukuttua, ei jaksa juuri mitään, mikään ei kiinnosta, väsyttää ja vituttaa, mikään ei tunnu miltään. Itkee ja hakkaa itseään juustohöylällä jalkaan. Otan höylän pois ja halaan, vien takaisin nukkumaan. Samat ajatukset monissa muissa yhteyksissä, samat itsesyytökset ja väsymys ja voimattomuus joka toisesta paistoi. Valvottuja öitä ja aamulla tyhjiä katseita. Raastava tunne töihin lähtiessä, miettiä junassa että minkälainen päivä niille oikein tulee. Töiden jälkeen helpotusta tai pahaa oloa. Joskus päivällä puhelu josta ahdistus kuuluu niin selvästi, huolta ja syyllisyyttä töissä olosta – koska kotona minun olisi pitänyt silloin olla. Puhelimessa ei voi lohduttaa tai olla läsnä. Omaa kärttyisyyttä, voimattomuutta ja epätietoisuutta – mitä minun pitää tehdä?

Muistan ensimmäisestä vauvavuodesta ylipäänsä hyvin vähän, koko aika tuntui menneen jonkinlaisessa sumussa. Siellä täällä selkeitä muistoja, ensimmäisiä hymyjä ja nauruja, liikkeellelähtö, ensimmäiset sanat. Isänä olemisen oppiminen. Yhtä kirkkaana toisaalta ne ahdistukset ja pelot: mitä tästä tulee, jaksaako vaimo, yksittäiset huonoimmat hetket. Jossain vaiheessa, lähempänä ensimmäisen vuoden loppua kuitenkin helpotti. Öitä sai nukuttua, vaimokin jaksoi, ahdistus selvästi helpotti, masennus antoi periksi.

—-

Viime syksynä kaikki kävi nopeammin ja selkeämmin. Pelko, itsesyytökset, unettomuus tulivat takaisin. Sikainfluenssa pelotti yli kaiken, vaimo jäi sisälle lasten kanssa, esikoinen haki huomiota rähjäämällä, vauva huusi eikä nukkunut. Mitään ei jaksanut, ahdisti ja pelotti. Suihkuun ei ehtinyt, hyvä kun syömään.

“Putoilen satunnaisesti sellaisiin jännittäviin mustiin kuoppiin, joissa tuntuu että luhistun täydellisesti ja että jos spontaani “hulluksi tuleminen” on mahdollista, niin sellainen on käsillä siinä justiinsa.”

Lokakuun loppupuolella tilanne saavuttaa jonkinlaisen lakipisteen. Vaimo itkee väsymystään neuvolassa ja tekee masennustestin jonka tuloksessa ei ole mitään epäselvää. Neuvolasta puhelinnumeroita ja lappusia kotiin viemiseksi. Soitetaan vauvaperhevastaanotolle, psykologi ottaa vastaan. Suositellaan käyntejä ja mielialalääkitystä. Lääkitystä ei aloiteta heti. Käydään vastaanotolla – pari kertaa koko perheen voimin ja osaksi vaimo yksin (tai nuorimman kanssa). Minä kerron tilanteesta työnantajalleni ja saan pyynnöstä tehdä lyhennettyä työpäivää. Muistan syksyltä yhden päivän erityisesti, vaimo soittaa töihin ja itkee, en muista enää tarkasti mitä puhelun aikana juteltiin, muistan vain sen äänen joka on kyllästetty ahdistuksella ja uupumuksella. Kuulen siitä että nyt se ei enää jaksa, nyt täytyy tehdä jotain.

“Tuntuu, kuin olisi jossain pimeässä luolassa. Tuntuu henkisesti samalta kuin fyysisesti tuntuu silloin, kun huonokuntoisena olis vaan pakko jostain syystä juosta, vaikka olis jo juossut kauan eikä oikeasti jaksaisi askeltakaan.”

Kävelen työpaikaltani läheiseen puistoon ja soitan psykologille, selitän että olen todella huolissani ja kerron että nyt täytyy päästä eteenpäin jotenkin – jotain apua on saatava. Psykologi ei (tietenkään) voi kommentoida toisen ihmisen hoitosuhdetta mitenkään. Toivon ja uskonkin että minun huoleni kuitenkin välittyy. Vaimo käy vauvaperhevastaanotolla ja pian sen jälkeen lääkitys aloitetaan.

Tulee joulu ja vuodenvaihde, pikku hiljaa asiat tasaantuvat. Helpottaa. Nyt vaikeimmasta ajasta on kohta vuosi. Masennus on muuttunut ainakin minun mielessäni paljon selkeämmäksi kokonaisuudeksi, ymmärrän että siihen saa apua – myös lääkityksestä.

Jos voisin antaa itselleni neuvoja siihen hetkeen kun esikoinen oli syntynyt ja kaikki tuntui välillä kaatuvan päälle ja kun vaimo oli kaikkein väsyneimmillään, sanoisin seuraavaa:

• Hae apua, koska masentunut ei siihen välttämättä itse pysty. Neuvola on hyvä paikka tähän. Älä odottele turhaan.
• Älä ryhdy “ratkaisemaan” tai korjaamaan mitään, masennusta ei voi ratkaista (tämä lienee jokin miehinen toimintamalli – asioiden “korjaaminen”).
• Ole läsnä ja kuuntele.
• Lohduta tunteella, älä järkisyillä tai loogisella argumentoinnilla.
• Älä loukkaannu tai kerää muistoihin niitä asioita joita masentunut purkaa tai käy läpi synkimmillä hetkillään.
• Mieti mikä on tärkeää. Jousta kaikesta toissijaisesta (kuten töistä).
• Hanki apua myös keventämään kotielämää – lastenhoitoa, siivouspalvelua – mitä tahansa mikä helpottaa.

Viime syksyä vasten peilaten elämä tuntuu todella paljon huolettomammalta. Siksi, että masennus on väistynyt ja ehkä siksikin että luulen nyt tajuavani paremmin sen että lapsiperheen ei tarvitse selvitä yksin masennuksesta.

Jos naiset on mystisiä otuksia, niin kyllä me miehetkin ollaan. Keittiöpsykologisoin erästä elämänpiiristä löytyvää tapaa toteuttaa miehuutta ja aviomiehuutta. Yleensähän mies (ainakin omien kokemusten ja havaintojen perusteella) toteuttaa itseään jokseenkin sen perityn miesmallin puitteissa – poikkeuksiakin toki on, mutta harvemmin tähän suuntaan. Kuvitelkaa mies, jonka saama isämalli on hyvin erilainen kuin samana vuonna syntyneen keskivertomiehen. Isä oli lähes aina kotona, hoiti lähes kaikki kotityöt, teki ruokaa, vei harrastuksiin ja oli varsin läsnä. Äiti oli “breadwinner”, joka teki työtä yhdeksästä viiteen ja istui kotiin tullessaan valmiiseen ruokapöytään.

Eikö ole kummallista että tuloksena on roolimallista huolimatta mies, joka ei osaa eikä halua jakaa kotitöitä, harjoittaa henkistä väkivaltaa ja omaa kykyä empatiaan noin nolla yksikköä? Minä luulin että tässä vain vielä pyristellään sodan käyneiden miesten ja heidän “isättömien” poikiensa perinnöstä – jostain viimeisestä väkivallan varjosta joka on jo haihtumassa historian hämärään. Että “suomalainen mies” kaikessa tragikoomisuudessan olisi siirtymässä hahmona puhtaasti fiktion puolelle. En tietenkään tarkoita että maskuliinisuus muuttuisi, lähinnä että nämä perinteiset ilmenemismuodot vähenisivät. Onko tämän empiirisen näytteen pohjalta syytä uskoa että kyse ei olekaan saadusta esimerkistä vaan jostain ihmeellisestä Lumihanki-kirves-ja-viimeinen-erhe -alleelista joka puhkeaa dominoimaan heti tilaisuuden saadessaan? Ehkä. Toisaalta olen pessimistisesti (vai realistisesti?) uskonut että ihminen ei kehity. “Sivistyminen” on vain tiettyjen hyveiden vaihtamista toisiin, mahdollisesti mukavampiin ja helpommin toteutettaviin.

Eikä tässä auta korkealta huudella, lähinnä vain pidellä omia pirujaan pussissa ja yrittää olla muille mukava.

Blogissa on ollut lyhyehkö neljän kuukauden kirjoittelutauko. Se johtuu lähinnä siitä että päivässä on rajallinen määrä mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja aatoksien ylöskirjaaminen on jostain syystä ollut männäkuukausina pistesijojen ulkopuolella. En lupaa kiristää tahtia juurikaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu.

Viime aikoina mietteissä on niinkin originelli aihe kuin kotirintaman ja työrintaman yhteensovittaminen järkevällä tavalla. Lyhennetyn työajan jälkeinen elämä on jossain määrin turhan tervaisaa hiihtämistä, vielä kun yhtälöön lisää kroonisen kiireen ja stressin niin oravanpyörän vauhti lähentelee sellaista että pois tekisi mieli hypätä muttei tiedä uskaltaako. Tai edes toisenlaiseen pyörään, sellaiseen jonka vauhtia voisi itse yrittää säätää sopivaksi.

Viikonloppuna vierailimme sisäsuomalaisessa kirkonkylässä, asukkaita alle 3000 ja maisema kuin Rudolf Koivun maalauksesta reväisty. Natiivi ystävämme osasi kertoa että omakotitalon järven rannalta olisi poistanut samaan hintaan kuin.. no oikeastaan siihen hintaan ei Helsingin kantakaupungista olisi poistanut minkäänlaista asuntoa. Tuli sellainen olo, että onhan tämä ihan järjetöntä. Vaikka tienaisi keskivertoa paremmin, ei pääkaupunkiseudulla pääse työnsä hedelmistä nauttimaan – koska täällä vain on ihan naurettavan kallista asua ja elää. Vielä kun vertaa kotopuolen öistä valoviidakon hohdetta hiljaiseen tähtitaivaaseen (voi luoja sitä tähtien määrää) ja tummaan talviseen metsään, alkaa aatos karhentamaan… Jos mekin pääsisimme täältä?

Mutta mistä työtä urbaanin ammatin valinneelle haja-asutusalueita fanittavalle 80-luvun lapselle? Mistä leipä pöytään maaseudulla, jos ei ole metallipajaa, maatilaa, metsää tai peltoa? Kaiholla sitä kaipailee seuduille jossa voi asua, elää ja lapsensakin kasvattaa valitsemassaan kotoisassa tynnyrissä. Itäkeskuksessa voi sitten käydä kerran vuodessa katsomassa mistä on pelastunut.

Olen mietiskellyt jo jonnisen aikaa sitä ristiriitaa mikä vallitsee oman arvomaailman ja käytännön toteutuksen välillä. En ole sanan varsinaisessa merkityksessä “uraihminen”. Pidän työnteosta ja pidän työpaikastani. Mutta en koe tekeväni uraa tarkoituksella, mitä nyt puolivahingossa töitä tehdessä sellaista saattaa syntyä. Työllä on minulle välinearvo; käymällä töissä saan perheellemme sellaisia hyödykkeitä kuten ruoka, asunto, lämpö, vaatteet, jne.

Minun tavallinen päiväni on jakautunut suunnilleen seuraavasti:

6:30 – 7:00 herätys (Esikoinen herää)
7:00 – 7:50 aamutoimet (lasten ja omat)
7:50 – 8:30 työmatka
8:30 – 16:30 töitä
16:30 – 17:10 työmatka
17:10 – 19:30 syömistä, mahd. kauppareissu, “laatuaikaa perheen parissa”
19:30 – 20:30 iltapuuro, iltapesut, iltasatu, iltalaulu ja iltarukous
20:30 – 22:15 hengähdys ja unille, mahdollisesti seuraavan päivän lounaan kokkaaminen

Hieman laskutavasta riippuen päivä sisältää siis n. 2-4 tuntia oleskelua samassa tilassa hereillä olevien lasten kanssa päivittäin. Se on 8 – 16% vuorokaudesta. Töissä ja työmatkoilla vietän n. 37,5%. Aikamoinen ero, eikö? Realiteetit ovat tietenkin mitä ovat, töissä on pakko käydä ja se on ihan hyväksyttävä asia. Prioriteettilistalla perhe huitelee kuitenkin – teoriassa – stratosfäärissä verrattuna työntekoon. Olenkin siis tuskaillut ja pähkäillyt miten niitä kotitunteja saisi kasvatettua. Koska unesta on paha leikata, on höyläilyn kohteeksi jäänyt – jälleen kerran teoriassa – työaika.

Kotijoukkueen viimeaikainen tilanne kuitenkin tietyllä tapaa “pakotti” siihen, että esitin toiveen lyhennetystä työajasta ainakin joksikin aikaa. Tämä sopi työnantajalleni (ei varmaan sovi kaikille, on hienoa olla tällaisessa paikassa duunissa) ja käytäntö aloitettiin. Lähden siis töistä nykyään sen jälkeen kun kuusi tuntia on kulunut. Hieman harmittaa se, että en ollut rohjennut alkaa tähän jo paljon aiemmin, esimerkiksi heti E2:n syntymän jälkeen. Vaikuttaa nimittäin päivään aivan mielettömästi! Luonnollisesti se vaikuttaa myös kotona olevan päivien pituuteen, kun olen käytännössä aina ennen neljää kotona.

Mutta mutta! Se vaikuttaa niin paljon muuhunkin. Olen itseasiassa hyvin innoissani koko hommasta. Töissä tuntuu siltä että jaksaa paremmin, työteho on noussut ja voisin veikata (mitään mittareita ei valitettavasti ole käytössä) että saan aikaan ainakin yhtä paljon kuin kahdeksan tunnin työpäivissä. Ja ne kaksi ylimääräistä tuntia lisäävät mahdollisuuksia päivään – on aikaa leikkiä, lukea ehkä lehteä, köllötellä sohvalla ja tehdä asioita ilman turhaa kiirettä. Vuosi sitten kommenteissa suositeltiin Osmo Soininvaaran kirjaa “Vauraus ja Aika”, jonka ajatuksiin lyhennetystä työajasta voin täysin yhtyä.

Väliaikaisuuden sijaan haaveilen nyt että voisin joskus tehdä koko ajan kuusituntista päivää ja muuttaa osan ylimääräisestä vauraudesta vapaa-ajaksi. Se on sen arvoista. Palkkaan työajan lyhentäminen vaikuttaa myös, tottakai. Samalla se vaikuttaa verotukseen, joten pudotus ei ole niin paljon kuin aluksi luulisi. Meille tämä on juuri nyt mahdollista, kun ei ole lainoja tai muita suuria menoja. Kuukausittainen budjetti päätyy plussalle lyhennyksestä huolimatta. Hieman kulutuksesta pihistämällä olen varma että lyhennetystä työajasta huolimatta voisi lyhentää myös kohtuullisen kokoista lainaa.

Aika on jokaiselle rajallinen luonnonvara. Sitä ei saa pankista lisää, eikä se kasva korkoa. Jollain tapaa tähän suuntaan toivoisin voivani kehittää elämää jatkossakin. Lisää aikaa ja vähemmän kaikkea muuta.

Aina välillä, sen jälkeen kun molemmat lapset on saatu nukkumaan, tulee tilanteita että mies ja vaimo istuvat sohvalla ja kykenevät vaihtamaan muutamia järkeviä lauseita keskenään. Välillä puhutaan siitä tuleeko taloon vielä joskus uusi vauva. Kolmas lapsi ja viides perheenjäsen. Rankan päivän jälkeen kommentit kuuluvat yleensä jotta “Ei enää koskaan, ikinä milloinkaan.” Hymyjen ja hyväntuulisen päivän jälkeen pohditaan sitä mahdollisuutta että sitä vielä sekoaisikin ja lähtisi leikkiin mukaan vielä kerran. Ettäkö tämä olisi nyt viimeinen vauva muka? Ei enää uusia tuhisijoita?

Molemmat ovat kasvaneet kolmilapsisissa perheissä, minä esikoisena ja vaimo kuopuksena. Molemmat ollaan tiukasti sitä mieltä että sisarukset ovat erittäin jees ja tarpeellisia. Silti juuri nyt tuntuu siltä että voisihan tämä olla tässäkin; meillä on kaksi ihanaa tervettä lasta joita kasvattaa ja joille jakaa huomiota, aikaa ja kaikenlaista materiaalia hyvään elämään. Miksi riskeerata enää? Mitä jos keskityttäisiin tämän jälkeen siihen että meillä olisi myös parisuhde lasten lisäksi, aikaa levätäkin välillä ja tehdä jotain “ihan muuta”. Vaikka – voi hyvä luoja sentään – harrastaa jotain?

Useimmilla kolmas lapsi tulee vasta muutaman vuoden tauon jälkeen. Ehtiikö mieli muuttua siinä ajassa tosiaan niin paljon? Riittävätkö resurssit siinä vaiheessa niin paljon enempään kun vanhemmat lapset ovat vaikka kouluiässä? Jollain sisäisellä laskukaavalla kaksi lasta tuntuu “vähältä”, kun itse on tottunut kahteen sisarukseen. Onneksi on vielä aikaa miettiä. Ei niitä päätöksiä ole vielä tarve tehdä, tuntuu hyvältä jättää ovea raolle mutta tiedostaa että lapset saattavat hyvin ollakin jo tässä. Ehkä se ajatus auttaa nauttimaan pikkulapsiajan iloista, suruista, raivoista ja riemuista – voipi olla ettei näitä enää tule uusia.

1. Revityillä lehdillä (“Ota isi sipuliruokaa!”)
2. Muovikepeillä (vaihtelevasti edustavat seuraavia asioita: rumpukapulat, lentokone, keppihevonen)
3. Mittanauhalla (Mittaaminen on todella hienoa “Sinä olet kolme euroa pitkä!”)
4. Paperilla ja kynällä (“Minä teen nyt vähän muistilistaa.”)
5. Ruuveilla ja ruuvimeisselillä (“Tätä täytyy nyt vähän ruuvailla ruuvaimella.”)

Mädätköön kaksi korillista muovileluja kaikessa rauhassa. Pehmolelut, palapelit ja nuket taitavat olla sellaisia jotka ovat käytössä. Kaikki muoviroina kerää pölyä. Minulla on myös teoria siitä, että lapset arvostavat vähiten leluja jotka yrittävät olla aikuisten esineitä. Aito ruuvimeisseli on maailman hienoin juttu, se muovikorvike ei voisi vähempää kiinnostaa.

Suosituimmat yhteiset “leikit” E:n kanssa:

1. Leipominen (sämpylät, pullat, pizza)
2. Tiskikoneen tyhjentäminen
3. Pyykkien ripustaminen
4. Ruuvailu (koottavan huonekalun saapuminen on aina juhlan paikka)
5. Tanssiminen

Kenelle ne lelut ovat? Aikuisille? Ei lapsia juuri tunnu kiinnostavan, leikin nyt voi kehittää vaikka mistä. Nurmikosta, marjoista, lehdistä, kivistä, pahvinpalasesta, muovitikuista tai ihan mistä vaan. Kuka nyt valmiiksi pureskeltuja leikkejä haluaisi.

Ja täysin aiheeseen liittymättä:

Tuskin parhaansa tekevällä vanhemmalla on mitään syytä kokea syyllisyyttä kahden lapsen kanssa jonglööratessaan, mutta nyt ymmärrän miksi monet sitä välillä kokevat (luen itseni siihen sakkiin). Äitimyytin (“kyllä äiti hoitaa, kyllä äiti jaksaa”) vahvuuden vuoksi aiheeton syyllisyystaakka on vielä varmasti tuplaten raskaampi kantaa naistenosastolla, mutta kirjoitanpa nyt isän tuntoja aiheesta. Ongelmahan on se, että kun kaksi huutaa niin a) molempien tarpeiden huomiointi samanaikaisesti on käytännössä mahdotonta (usein silloinkin kun paikalla on kaksi aikuista, koska asiat eivät vain ole niin yksinkertaisia) b) kun on huutoa on myös kireitä pinnoja c) kireistä pinnoista seuraa töksähtelevää sekä ei-niin-harkittua käytöstä ja tiuskimista d) tiuskinnasta ja omasta sekoilusta seuraa syyllisyyttä e) syyllisyyden laannuttua jää jäljelle riittämättömyyden tunne. Lasken syyllisyyden ihan normaaliksi vanhemmuuteen kuuluvaksi tunteeksi. Ikävää mutta normaalia. Oma pinna on aiemmin kestänyt varsin hyvin lapsen huutoa, mutta kun ollaan siirrytty monohuudosta vahvistettuun Dolby Surround -kokemukseen ja uhmaikänsä huippuja (jooko?) nautiskelevan kaksivuotiaan mielenliikkeiden jännittävälle shakkilaudalle on tilanne astetta haastavampi. Tuloksena tiuskintaa esikoiselle ja mietintö lukkopainiharrastuksen aloittamisesta konfliktitilanteiden ratkaisujen tehostamiseen (esim. jos ei saa pestä “kokonaan itse” omia hampaitaan, niin tilanteen kriisinhallinta olisi ehkä oikeasti tehokkaimmin hoidettavissa polvilukolla ja nopealla kuljetuksella päiväunille, eikä toivottomilla neuvotteluyrityksillä).

Tilanne nyt vain (näemmä) on se, että vainka kuinka haluaisi olla “hyvä vanhempi” ja ratkaista kaikki tilanteet johdonmukaisella käytöksellä ja järkähtämättömän loogisella selkosuomella kera hunajaisen äänen, joka uppoavi lapsen uhmaiseen aivoon kuni veitsi voihin niin eihän se oikeasti (käytännössä, tässä todellisessa maailmassa) ole mahdollista. Joskus vaan osuu pökäle tuulettimeen ja sitten siivoillaan jälkiä parhaan kykymme mukaan. Rapatessa roiskuu, turha kai siitä on kantaa syyllisyyttä. Jos lapsilla on turvallinen koti ja pääosin hyväluontoisesti käyttäytyvät vanhemmat niin ehkä siihen on itse kunkin tyytyminen. Jääköön syyllisyys (näin teoriassa). Olisi hyvä varata itselleen oikeus olla vähän huono aina välillä.

YUP – Syyllisyys

Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
Räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
Ja nuoruus menee,
Vanhuus tulee,
Kauas kaikki muu karata saa,
Vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
Palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
Palaa syyllisyys.

Ja pyytää syyllisyys:

“Tule tänne synnin suden luo,
Syyllisyyden musta malja juo.”
“Ei, en tule, pahasta puhdas oon!”
“Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon.”

Tarhan pihamaalla pienokainen.
Kovin viaton,
Räkänokkainen,
Kiikkuu
Eikä aavistaa saata,
Kuinka suuri voima liikkuu,
Nurkan takaa sinua tarkkailee tuo
Ja mustaa maalia juo.

Se tulee tuttavaksi tänään,
Et toisin päättää vois.
Se päättää, milloin tulee,
Eikä lähde pois.
Nurkkiin nukkumaan kipuaa,
Mustaa maalipurkkia kuljettaa,
Ja juuri kun kaikki oli, kuten pitikin olla
Se suhersi seinään: “Mitäpä nolla?”

Joka talvi, kevät, kesä, syys
Pyytää syyllisyys:

“Tule tänne synnin suden luo,
Syyllisyyden musta malja juo.”
“Ei, en tule, pahasta puhdas oon!”
“Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon.”

Sillä syyllisyys kuuliaista rakastaa,
Se voimaa vammoistamme ammentaa,
Pian niistä pesää rakentaa:
Viereen tuvan
Valmistuvan jo näen
Huoneet vierasväen
Kunnes tuikkaat talonsa alle tulen hyvän,
Sen huomaat hämmentyvän.

Nyt joka ikisenä aamuna piru pihalla vihaansa viuhtoo vaan.
Räntäsateessa, pää kohmeessa kauhoo lunta ikkunaan.
Tulkoot irveet, pilkkakirveet,
Haavaa ei ne tehdä voi,
Kun vaikeroi viluissaan syyllisyys
Ja varjoissa vaanii,
Sieltä sinua se osoittaa,
Vaan kulkee karavaani,
Tavoittamattomiin taivaltaa.
Jää hyvästi, syyllisyys.

Toisen tyttömme E2:n (jolla kuopusta tässä blogissa kutsuttakoon) syntymästä on nyt tasan viisi viikkoa ja yksi tunti. Aika on mennyt aivan mielettömän nopeasti, mutta toisaalta nyt tuntuu että ainahan meitä on ollut neljä. Vauva-ajan hyvät ja huonot puolet ovat esittäytyneet miltei kaikessa komeudessaan – jostain syystä ainakin itsestäni tämä on ollut helpompaa kuin ensimmäisellä kerralla. Huutoa on ollut vähemmän, yöunet yhtenäisempiä (ehkä?) ja stressiä ja vouhotusta todella paljon pienemmässä määrin. Kokemus helpottaa elämää. Ymmärsimme tällä kertaa myös buukata ensimmäisille viikoille hetkittäisiä apujoukkoja isoäitien ja anoppien muodossa – mikä oli viisautta. Vauva-arjen pyörittäminen maistuu paremmalta jos joku on täyttänyt sen tiskikoneen ja pyyhkäissyt pöydän. Suosittelen kaikille mahdollisuuksien mukaan. Myös kaupallinen siivousapu on vakavassa harkinnassa, kaikkien mielenterveyden säästämiseksi.

En ole koskaan ihan tajunnut juuri vauva-ajan hehkutusta sinä “ihanimpana” vaiheena. Onhan se pieni samettisen pehmeä ja suloisa, mutta minua ihan rehellisesti sanottuna ilahduttaa se että päivä päivältä edetään kohti sitä että nyytistä on tulossa Persoona isolla Peellä. Viime päivien hymyjen yrittelyt ja terävät katseet ovat olleet sitä parasta “Tässä minä olen, tutustukaa!” -vauvailua. E2 on toisaalta ihan samanlainen kuin E pienenä, mutta jo nyt oma tyyppinsä. Keuhkot toimivat harmitustilanteissa yhtä moitteetta kuin isosiskolla aikoinaan, jossain määrin lunkimpi vauva lienee kuitenkin kyseessä koska esim. sitterissä tai kopassa saatetaan viihtyä jopa hereillä kohtuullisia pätkiä ilman että pärehiä poltellaan äänekkäästi.

Isoin muutos ei tällä kertaa tullut omaan rooliin vanhempana (isiähän tässä jo ollaan oltu pidemmän aikaa) vaan perheen dynamiikkaan. Neljä on paljon enemmän kuin kolme – perheen pienestä tulikin isosisko joka joutuu (usein murhemielin) joustamaan saavutetuista etuuksista. Vaikka E on mielestäni osoittanut ihailtavaa sopeutumiskykyä kaksivuotiaaksi, silti välillä riipii ajatus siitä mitä siltä prinsessalta on riistetty – jakamaton huomio ja nopeat vasteajat. Lopulta kyseessä ei kuitenkaan ole menetys, odottamaan täytyy jokaisen oppia ja jakamaton huomiokin on jotain mitä on tarjolla vain kotosalla. Hellyyden osoitukset ovat muuttuneet alun hysteerisistä “minä silitän vauvaa!” -jutuista spontaaneiksi ja aidoiksi. E2 on “hänen vauvansa” ja selkeästi jo ihan kiinteä osa meidän perhettä. Toki edelleen välillä harmittaa kun äidin syli on varattu tai isä ei vaipanvaihdon aikana pysty leikkimään piilosta. Onneksi E osaa ilmaista harmitusta puhumalla ja kertoa mikä mieltä painaa. Puhuttuihin tunteisiin on huojentavan helppo koettaa miettiä yhdessä ratkaisuja. Kaksivuotiaan ilmaisukykyä arvostaa enemmän kun talossa on vauva

Omalle kohdalle tapahtunut muutos on lähinnä määrällinen. Ensinnäkin tekemistä on todella paljon enemmän. Tavaraa on (taas) enemmän. Pyykkiä on enemmän. Roskia on enemmän. Ihmisiä on yksi enemmän. Töihin täytyy yrittää lähteä mahdollisimman aikaisin, jotta sieltä pääsisi kotiin mahdollisimman pian. Kotona vietetään “laatuaikaa” pari tuntia hereillä E:n kanssa ja E2:n kanssa – jos pienempi sattuu olemaan hereillä juuri silloin. Illalla kokkaillaan seuraavan päivän ruoka (kuka muka pystyy laittamaan ruokaa jos on yksi sylissä tai toinen pyörii jaloissa?), pyykätään, ehkä siivotaan ja hengähdetään hetkeksi sohvalle josta könytään sitten nukkumaan potien pientä syyllisyyttä siitä että miksen mennyt jo tunti sitten. Myönteisiä juttuja uusi perhedynamiikka on myös aiheuttanut; E arvostaa pitkän äitikauden jälkeen taas isinkin seuraa enemmän, tulee oltua vähän organisoidumpi (koska ruokakaupassa ei voi enää käydä joka päivä töiden jälkeen) ja ehkä jätettyä turhien asioiden stressaamiset vähän vähemmälle huomiolle. Ensimmäisten viikkojen “rankkuuden” kanssa auttaa pärjäämään edellisen kerran kokemus siitä että vähitellen asiat hakevat paikkansa ja rytminsä. Syntyy uusia tapoja toimia ja niiden myötä myös hengähdyshetkiä (tietenkin niitä täytyy myös tietoisesti yrittää järjestää).

Yhteenvetona; alku on ollu hektistä, mutta ainakin vielä ihan hallittavissa. Blogi päivittyy toivottavasti jatkossa taas hieman useammin, voisin ottaa tavoitteeksi kirjoittaa pari kertaa kuukaudessa – nyt kun ajatukset ovat taas hyvin tiukasti kiinni lapsiperheen arjessa. Tulevia aiheita voisivat olla perusarjen lisäksi ainakin potentiaalinen kolmannen lapsen hankinta, esikoisen uhmailu ja sen käsittely, nykymiehen rooli, ajanhallinta ja kaikki muukin yleinen jännyys.

E tykkää hurjasti isovanhemmistaan, kaikista neljästä. Mummu ja Taata sekä Mummi ja Vaari ovat tärkeitä hahmoja ja toivotuimpia vieraita. Tyttö muistaa keneltä mikäkin kortti, lelu tai kirja on tullut ja missä kukakin asuu. Minusta mahdollisuus viettää aikaa isovanhempien kanssa on arvokasta  – itse asuin kaukana omista mummoloistani ja olisin varmasti halunnut käydä siellä useamminkin. Silti lapsuuden elävimmistä muistikuvista monet liittyvät isovanhempiin. Papan kanssa traktoria ajamassa, Mummon muurikkaletut ja vaniljajäätelö, toisen Papan vitsit ja saarnanuotti jolla luettiin jouluevankeliumia ja siunattiin ruoka, toisen Mummon omat runot ja Ville Vallaton -puikot. Kalareissut, kevään ensimmäiset jätskitötteröt. Tauko ajomatkalla kahvilassa, jonka seinillä roikkui vanhanajan työkaluja joiden käytöstä Pappa kertoi.

Olin menossa heittämään hetkiseksi virveliä rantaan, kun E ja Vaari istuivat laiturilla vierekkäin ja tajusin että nämä ovat niitä ihan samoja hetkiä. Vaarin kanssa laiturilla istumassa tai piilosta leikkimässä, Mummin kanssa saippuakuplia puhaltamassa ja petankia pelaamassa, Taatan laulua ja soittoa kuuntelemassa tai istumassa vieressä syömässä mustikkapiirakkaa. Mummun kanssa laittamassa ruokaa ja leikkimässä leikkihuoneessa.

Tuli hyvä mieli siitä että E kokee tuollaisia asioita. Ne tuntuvat isoilta jutuilta vielä aikuisenakin. Samalla tuli olo että täytyy muistaa omia vielä elossa olevia isovanhempia. Muutama vuosi sitten koko “sukupolvien ketju” -ajattelu tuntui ihan kummalliselta – tässähän ollaan yksilöitä ja tehdään omia päätöksiä omasta ainutkertaisesta elämästä. Eilen täytin kuitenkin sukututkimusta varten lomakkeen omasta perheestä, vilkaisin oman sukuhaarani taulua ja totesin että on se sittenkin ihan kiinnostavaa. Aikaisemmat sukupolvet vaikuttavat osaltaan siihen minkälainen minä olen ja minkälaisia minun lapsistani tulee. Temperamentti, nenän pituus, todennäköinen koulutustaso (onneksi on maisteri vaimona ), musikaalisuus, terveys ja elämänlaatu – ei täällä kukaan aloita ihan nollista.

Vaikka kaksivuotiaasta lähtee tosi paljon ääntä ja E on sen verran jäntevä tapaus että rimpuillessa tulee hiki niin lapselle kuin vanhemmallekin, on sitä raivaria jotenkin helpompi “ymmärtää” kuin vauvan huutoa. Siihen on jokin syy, vaikka se olisi outo ja epälooginen niin jokin selvä syy kuitenkin. Isi meinasi aloittaa kahvinkeiton ilman minua. En saanut istua potalla koko yötä. Vauvaikäinen vain huutaa, vaikka kaikki (näennäisesti) olisikin ihan hyvin. Molempiin tottuu, mutta itselle tämä parivuotiaan räjähtely on helpompaa hallita. Huomaa että lapsella ei riitä vielä työkalut käsitellä harmin tunteita kovin monipuolisesti, kontrollista puhumattakaan. Siinä on helpompi auttaa, kun edes vähän ymmärtää että toinen yrittää mutta ei vielä itse osaa.