Mies ja äidin synnytyksen jälkeinen masennus

Pimenevät illat palauttivat mieleen viime syksyn ja silloin koetut asiat. Nuorempi tytöistä oli vielä ihan pieni vauva, tiedotusvälineissä maailma – tai ainakin ihmiskunta – teki loppua ja vaimolla alkoi baby blues, joka syveni lopulta keskivaikeaan masennukseen.

Masennuskausi oli näin jälkikäteen ajateltuna jo toinen. Ensimmäinen oli ensimmäisen tyttären syntymän jälkeen, sitä ei vain silloin “tajunnut”. Ajatteli ehkä, että “tällaista on lapsiperheen elämä” tai “kyllä me pärjätään”. Tai en tiedä mitä ajattelin. Nyt muistan yksittäisiä hetkiä ja tilanteita jotka huusivat masennusta hyvin selvästi, silloin jostain syystä ei tullut mieleen että tähän voisi hakea ja saada apua. Ehkä jonkinlaista nuoren perheen ylpeyttä siitä että sillä mennään mitä on.

Vaimo itkemässä keittiön nurkassa keskellä yötä, syyttämässä itseään ja äitiyttään. Ei saa nukuttua, ei jaksa juuri mitään, mikään ei kiinnosta, väsyttää ja vituttaa, mikään ei tunnu miltään. Itkee ja hakkaa itseään juustohöylällä jalkaan. Otan höylän pois ja halaan, vien takaisin nukkumaan. Samat ajatukset monissa muissa yhteyksissä, samat itsesyytökset ja väsymys ja voimattomuus joka toisesta paistoi. Valvottuja öitä ja aamulla tyhjiä katseita. Raastava tunne töihin lähtiessä, miettiä junassa että minkälainen päivä niille oikein tulee. Töiden jälkeen helpotusta tai pahaa oloa. Joskus päivällä puhelu josta ahdistus kuuluu niin selvästi, huolta ja syyllisyyttä töissä olosta – koska kotona minun olisi pitänyt silloin olla. Puhelimessa ei voi lohduttaa tai olla läsnä. Omaa kärttyisyyttä, voimattomuutta ja epätietoisuutta – mitä minun pitää tehdä?

Muistan ensimmäisestä vauvavuodesta ylipäänsä hyvin vähän, koko aika tuntui menneen jonkinlaisessa sumussa. Siellä täällä selkeitä muistoja, ensimmäisiä hymyjä ja nauruja, liikkeellelähtö, ensimmäiset sanat. Isänä olemisen oppiminen. Yhtä kirkkaana toisaalta ne ahdistukset ja pelot: mitä tästä tulee, jaksaako vaimo, yksittäiset huonoimmat hetket. Jossain vaiheessa, lähempänä ensimmäisen vuoden loppua kuitenkin helpotti. Öitä sai nukuttua, vaimokin jaksoi, ahdistus selvästi helpotti, masennus antoi periksi.

—-

Viime syksynä kaikki kävi nopeammin ja selkeämmin. Pelko, itsesyytökset, unettomuus tulivat takaisin. Sikainfluenssa pelotti yli kaiken, vaimo jäi sisälle lasten kanssa, esikoinen haki huomiota rähjäämällä, vauva huusi eikä nukkunut. Mitään ei jaksanut, ahdisti ja pelotti. Suihkuun ei ehtinyt, hyvä kun syömään.

“Putoilen satunnaisesti sellaisiin jännittäviin mustiin kuoppiin, joissa tuntuu että luhistun täydellisesti ja että jos spontaani “hulluksi tuleminen” on mahdollista, niin sellainen on käsillä siinä justiinsa.”

Lokakuun loppupuolella tilanne saavuttaa jonkinlaisen lakipisteen. Vaimo itkee väsymystään neuvolassa ja tekee masennustestin jonka tuloksessa ei ole mitään epäselvää. Neuvolasta puhelinnumeroita ja lappusia kotiin viemiseksi. Soitetaan vauvaperhevastaanotolle, psykologi ottaa vastaan. Suositellaan käyntejä ja mielialalääkitystä. Lääkitystä ei aloiteta heti. Käydään vastaanotolla – pari kertaa koko perheen voimin ja osaksi vaimo yksin (tai nuorimman kanssa). Minä kerron tilanteesta työnantajalleni ja saan pyynnöstä tehdä lyhennettyä työpäivää. Muistan syksyltä yhden päivän erityisesti, vaimo soittaa töihin ja itkee, en muista enää tarkasti mitä puhelun aikana juteltiin, muistan vain sen äänen joka on kyllästetty ahdistuksella ja uupumuksella. Kuulen siitä että nyt se ei enää jaksa, nyt täytyy tehdä jotain.

“Tuntuu, kuin olisi jossain pimeässä luolassa. Tuntuu henkisesti samalta kuin fyysisesti tuntuu silloin, kun huonokuntoisena olis vaan pakko jostain syystä juosta, vaikka olis jo juossut kauan eikä oikeasti jaksaisi askeltakaan.”

Kävelen työpaikaltani läheiseen puistoon ja soitan psykologille, selitän että olen todella huolissani ja kerron että nyt täytyy päästä eteenpäin jotenkin – jotain apua on saatava. Psykologi ei (tietenkään) voi kommentoida toisen ihmisen hoitosuhdetta mitenkään. Toivon ja uskonkin että minun huoleni kuitenkin välittyy. Vaimo käy vauvaperhevastaanotolla ja pian sen jälkeen lääkitys aloitetaan.

Tulee joulu ja vuodenvaihde, pikku hiljaa asiat tasaantuvat. Helpottaa. Nyt vaikeimmasta ajasta on kohta vuosi. Masennus on muuttunut ainakin minun mielessäni paljon selkeämmäksi kokonaisuudeksi, ymmärrän että siihen saa apua – myös lääkityksestä.

Jos voisin antaa itselleni neuvoja siihen hetkeen kun esikoinen oli syntynyt ja kaikki tuntui välillä kaatuvan päälle ja kun vaimo oli kaikkein väsyneimmillään, sanoisin seuraavaa:

• Hae apua, koska masentunut ei siihen välttämättä itse pysty. Neuvola on hyvä paikka tähän. Älä odottele turhaan.
• Älä ryhdy “ratkaisemaan” tai korjaamaan mitään, masennusta ei voi ratkaista (tämä lienee jokin miehinen toimintamalli – asioiden “korjaaminen”).
• Ole läsnä ja kuuntele.
• Lohduta tunteella, älä järkisyillä tai loogisella argumentoinnilla.
• Älä loukkaannu tai kerää muistoihin niitä asioita joita masentunut purkaa tai käy läpi synkimmillä hetkillään.
• Mieti mikä on tärkeää. Jousta kaikesta toissijaisesta (kuten töistä).
• Hanki apua myös keventämään kotielämää – lastenhoitoa, siivouspalvelua – mitä tahansa mikä helpottaa.

Viime syksyä vasten peilaten elämä tuntuu todella paljon huolettomammalta. Siksi, että masennus on väistynyt ja ehkä siksikin että luulen nyt tajuavani paremmin sen että lapsiperheen ei tarvitse selvitä yksin masennuksesta.