Tiedättehän suomalaisen miehen?
Jos naiset on mystisiä otuksia, niin kyllä me miehetkin ollaan. Keittiöpsykologisoin erästä elämänpiiristä löytyvää tapaa toteuttaa miehuutta ja aviomiehuutta. Yleensähän mies (ainakin omien kokemusten ja havaintojen perusteella) toteuttaa itseään jokseenkin sen perityn miesmallin puitteissa – poikkeuksiakin toki on, mutta harvemmin tähän suuntaan. Kuvitelkaa mies, jonka saama isämalli on hyvin erilainen kuin samana vuonna syntyneen keskivertomiehen. Isä oli lähes aina kotona, hoiti lähes kaikki kotityöt, teki ruokaa, vei harrastuksiin ja oli varsin läsnä. Äiti oli “breadwinner”, joka teki työtä yhdeksästä viiteen ja istui kotiin tullessaan valmiiseen ruokapöytään.
Eikö ole kummallista että tuloksena on roolimallista huolimatta mies, joka ei osaa eikä halua jakaa kotitöitä, harjoittaa henkistä väkivaltaa ja omaa kykyä empatiaan noin nolla yksikköä? Minä luulin että tässä vain vielä pyristellään sodan käyneiden miesten ja heidän “isättömien” poikiensa perinnöstä – jostain viimeisestä väkivallan varjosta joka on jo haihtumassa historian hämärään. Että “suomalainen mies” kaikessa tragikoomisuudessan olisi siirtymässä hahmona puhtaasti fiktion puolelle. En tietenkään tarkoita että maskuliinisuus muuttuisi, lähinnä että nämä perinteiset ilmenemismuodot vähenisivät. Onko tämän empiirisen näytteen pohjalta syytä uskoa että kyse ei olekaan saadusta esimerkistä vaan jostain ihmeellisestä Lumihanki-kirves-ja-viimeinen-erhe -alleelista joka puhkeaa dominoimaan heti tilaisuuden saadessaan? Ehkä. Toisaalta olen pessimistisesti (vai realistisesti?) uskonut että ihminen ei kehity. “Sivistyminen” on vain tiettyjen hyveiden vaihtamista toisiin, mahdollisesti mukavampiin ja helpommin toteutettaviin.
Eikä tässä auta korkealta huudella, lähinnä vain pidellä omia pirujaan pussissa ja yrittää olla muille mukava.
