Tai oikeastaan paljonkin uutta. Esikoinen vaihtoi kierroslukumittariin kolmosen, uusi tulokas on jo aivan ihminen eikä enää lainkaan sikiöhtävä (mennä viipottaa ja pulisee mennessään!). Arki luistaa välillä paremmin, välillä heikommin. Tähän asti kuitenkin sitkeästi eteenpäin.
Blogissa on ollut lyhyehkö neljän kuukauden kirjoittelutauko. Se johtuu lähinnä siitä että päivässä on rajallinen määrä mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja aatoksien ylöskirjaaminen on jostain syystä ollut männäkuukausina pistesijojen ulkopuolella. En lupaa kiristää tahtia juurikaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu.
Viime aikoina mietteissä on niinkin originelli aihe kuin kotirintaman ja työrintaman yhteensovittaminen järkevällä tavalla. Lyhennetyn työajan jälkeinen elämä on jossain määrin turhan tervaisaa hiihtämistä, vielä kun yhtälöön lisää kroonisen kiireen ja stressin niin oravanpyörän vauhti lähentelee sellaista että pois tekisi mieli hypätä muttei tiedä uskaltaako. Tai edes toisenlaiseen pyörään, sellaiseen jonka vauhtia voisi itse yrittää säätää sopivaksi.
Viikonloppuna vierailimme sisäsuomalaisessa kirkonkylässä, asukkaita alle 3000 ja maisema kuin Rudolf Koivun maalauksesta reväisty. Natiivi ystävämme osasi kertoa että omakotitalon järven rannalta olisi poistanut samaan hintaan kuin.. no oikeastaan siihen hintaan ei Helsingin kantakaupungista olisi poistanut minkäänlaista asuntoa. Tuli sellainen olo, että onhan tämä ihan järjetöntä. Vaikka tienaisi keskivertoa paremmin, ei pääkaupunkiseudulla pääse työnsä hedelmistä nauttimaan – koska täällä vain on ihan naurettavan kallista asua ja elää. Vielä kun vertaa kotopuolen öistä valoviidakon hohdetta hiljaiseen tähtitaivaaseen (voi luoja sitä tähtien määrää) ja tummaan talviseen metsään, alkaa aatos karhentamaan… Jos mekin pääsisimme täältä?
Mutta mistä työtä urbaanin ammatin valinneelle haja-asutusalueita fanittavalle 80-luvun lapselle? Mistä leipä pöytään maaseudulla, jos ei ole metallipajaa, maatilaa, metsää tai peltoa? Kaiholla sitä kaipailee seuduille jossa voi asua, elää ja lapsensakin kasvattaa valitsemassaan kotoisassa tynnyrissä. Itäkeskuksessa voi sitten käydä kerran vuodessa katsomassa mistä on pelastunut.
