Lehtipuhallin vs. harava (sisältää avautumista)

Olipa päivä ei niin kovin kauaa sitten, kun päivystyspaikallemme leikkipuistoon saapui kunnan pakettiauto. Autosta loikkaa ulos mies ja käynnistää meluavan helvetinkoneen jota myös lehtipuhaltimeksi kutsutaan. Käsky oli käynyt että puisto on “siivottava” lehdistä, eli puhalleltava niitä hetki ympäriinsä keinujen ja muiden härveleiden läheisyydestä. Siinä kun lapset juoksivat ympäri kenttää ja huusivat että “Älä imuroi meitä!!” (leikillään siis, jotain hauskaa kuitenkin) niin heräsin siihen että ajat ovat muuttuneet.

Minulla on nimittäin muistikuva siitä että silloin (80-luvulla) kun minä hamstrasin hiekkalaatikolla lapioita niin puistoja haravoitiin, haravalla. Sellainen puinen keppi jossa on metallisia piikkejä toisessa päässä. Työ kesti varmasti kauemmin kuin sen neljä minuuttia, ääntä lähti vähemmän ja ne lehdetkin kärrättiin pois eikä vain puhalleltu ympäriinsä. Paitsi että mielestäni harava on esineenä ja työkaluna arvostettavampi kuin se lehtipuhallin, niin muutos tavassa siivota puistoa kertoo myös jostain suuremmasta ilmiöstä. Kauniisti ilmaistuna sitä kutsutaan “tehostamiseksi”. Kaiken täytyy olla tehokasta, työhön ja tekemiseen tulee kulua vähemmän aikaa ja mitä vähemmän ihmisiä sen hoitamiseksi tarvitaan – sen parempi. Vapaa-aikakin on tehokasta – tehdään arkisin pitkää päivää ja käydään sitten viikonloppuna ottamassa vahinko takaisin elämyspuistossa tai shoppailemalla koko perheen voimin. Tehokasta työntekoa, tehokkaita elämyksiä. Jos ei ehdi saman pöydän ääressä ruokailemaan niin aina voi käydä lauantaina mäkkärissä – siellä saa lapsetkin muovilelun kylkiäisenä.

Siellä puistossa mietin että miten onnistun välittämään E:lle sen ajatuksen että harava on parempi kuin lehtipuhallin, että asioihin saa käyttää aikaa eikä koko ajan tarvitse olla niin perhanan tehokas. Koko ympäröivä yhteiskunta nimittäin kertoo ihan toista. Suomi on ylpeillyt jo pitkään kansainvälisillä PISA -tuloksilla, joiden mukaan kirkasotsainen nuorisomme on älykästä ja menestyvää sakkia. Samaan aikaan lapsilla ja nuorilla ei tahdo pää kestää sitä myllytystä mikä ympärillä jatkuvasti pyörii. Minä ihmettelen miten edes aikuisilla pää kestää. Vai kestääkö sittenkään.

Entä jos tehtäisiin asioita vähän hitaammin? Entä jos kaivettaisiin ne haravat sieltä 80-luvulta, tehtäisiin vähän vähemmän töitä (ehkä sitä työtä riittäisi sitten useammalle?), ansaittaisiin vähän vähemmän rahaa ja kulutettaisiin vähän vähemmän. Jos olisikin aikaa olla enemmän perheen, ystävien ja puolituttujenkin kanssa – korvaisiko se sen että ei päästäisi joka vuosi Thaimaahan ja lauantaina mäkkäriin? Jos ihmiset voisivat vähän paremmin, olisivat onnellisempia.

E:lle nämä asiat ovat vielä kaukaisia, mutta toivoisin että meidän koti olisi paikka jossa kaikki voisivat olla hyvällä omallatunnolla tehottomia ja “vain” läsnä. Tehottomuudella en tarkoita laiskuutta, mikä sekin on toki kotona ihan sallittua. Tehokkuuteen liittyy myös se että yhdessä tekeminen on kadonnut johonkin noususuhdanteen suonsilmään, mutta siitä ehkä joskus toiste.